Älä sano ei

Älä sano ei, jos voisit sanoa kyllä.
Älä sano tavataan huomenna,
jos kiirehdit voit tänään minut nähdä.
Älä sano nainen kuin narttu,
sano kuin kuningatar olisin.
Älä sano kulta vaan rakas,
sano se suudelmin.
Kiihkein polttavin.
Älä sano, no olkoon, jos vastaat
vältellen.
Aletaanko hämmentää
yhteistä kattilaa,
saman kattohirren alla?

Älä sano, samahan tuo, silläkin uhalla
että sinut hylkäisin vailla
vastakaikua, on turha huutaa.
Älä pelkää yksinäisyyttä,
sillä en tahdo olla
lääke sinun yksinäisyyteesi.
Älä kuiskaa, jos sinun on
huudettava,
sillä hulluna rakastan vain sinua.


@satu tanninen

LEENA KULMALAN RUNO

Pitää kulkea etäiselle vuorelle,
sille jonka näki unessa,
jolla oli siniset hartiat.

Liskovuorelle.
Sananjalkavarpaiselle.
Sunnuntain kantajalle.
Tuulen onkaloiselle.

Vuorella asuu kiviä.
Kivissä kuvioita, muotoja, 
painavia lintuja, jotka lentävät öisin.
Huipulle nukahtanut kiipeilijä,
ukkovarpaat poljetussa nuotiossa.

Näetkö, istut siinä itsekin:

niin kuin olisit aina ollut,
poiminut pilviä taivaalta,
rosoisille poskille pisaroita
menneitä, menneitä…
tulevia, tulevia…

Jos alhaalta katson,
laulat tuulessa.

© Leena Kulmala 

         

valokuva @satu tanninen

Äärettömään katseen luon

Monet kauniit muistot jäävät

usein hetkeksi elämään.

Katseesi kertoo, sinun on

kohta aika luovuttaa.

Äitimaa jo kutsuu,

emoani lepoon laskeutumaan.

Minun silmäni ei kostu

koskaan säälinkyyneliin.

Osaan olla onnellinen

hetken sen, minkä voimakkaana

kuljen päällä lämpimien kivien.

Äärettömään katseen luon,

nuoruuteen muistoni tuon.

Se jokin mikä siirtyy piiloon

kulman taa, se on uusi huominen.

Aika kulkee uomiaan,

hieroo silmäluomiaan.

Tiimalasin hiekka valuu tahtiin

nopeaan, värin hiuksien

vaihtaa kullasta hopeaan.

Kuihtuu ajan myötä ihminen,

kunnes koittaa päivä viimeinen.

Sukupolvet peräkkäin vaihtavat vuoroaan,

vuoro minun on aikanaan.

Muuttua mullaksi maan,

tai hiekanjyväksi Saharaan.

@satu tanninen

KEVÄT

 

Missä on se pikkuinen poika,

joka nauravin silmin

taittoi kukkasen niityltä

kesäiseltä.

Missä se pikkuinen tyttö,

joka mansikan maistoi

niityltä metsäiseltä.

 

Sielussani piilossa,

kaikkien turhien muistojen alla.

Alla arpisten haavojen,

joita sitoa osannut en.

Aika on varttua kasvaa kasvuaan,

aika on kevään,

onnen, sekä lemmenmaan.

 

Kesää kohti käy keijujen tie,

siivin kostein lento

joskus tuskaisaa lie.

Aika on puhjeta pajun kukkaan,

aika on kasvaa nurmen nukkaan.

Aika on paljon erilaista,

tuoksua mirhamin,

erimaista.

 

Jotakin tuoksua

tuulen tuomaan,

tuijotan sulavaan

kanavan uomaan.

Kevät keikkuen,

se tulla saa se

lokkien siivillä ratsastaa.


@ satu tanninen

Suomalainen

Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

Suomalainen -runon on kirjoittanut kirjailija Jorma Etto